Kuva: Tanja Ryhänen
Helsinki Cine Aasia polkaistiin käyntiin torstaina 13.3. Cinema Orionissa vietetyillä avajaisilla. Kun astelin taas tuhannetta kertaa sisään Orionin aulaan, pohdin että tunnelma tällä festivaalilla tuntuu aina olevan jotenkin poikkeuksellisen lämmin ja arvostava. Kun maljat oli nostettu, alkoi teatteri pian täyttymään innostuneista aasialaisen elokuvan ystävistä ja mukavasta puheensorinasta.
Festivaalin avasi Guan Hun Cannes-palkittu Black Dog, joka tarjosi rouheita aavikkomaisemia, runollista kuvakerrontaa ja lukemattomia suloisia koiria. Kiinan vauhdikkaasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja kaupungistumisesta on jo tehty paljon elokuvia, kuten esimerkiksi sunnuntaina 16.3. festivaalilla nähtävä Jia Zhangken Caught by the Tides. Silti Hun elokuva onnistuu sanomaan ilmiöstä jotakin uutta rakentamalla paralleeleja vuoden 2008 Pekingin olympialaisten ja maaseudun siistiytymiseen tähtäävän villikoirajahdin välillä.
Ei tarvitse osata kiinaa ymmärtääkseen punaisten kirjoitusmerkkien talojen seinillä tarkoittavan purkutuomiota. Jyrkän yhteiskunnallisen kritiikin sijaan Hu ohjaa kuitenkin katsojaa pohtimaan ilmiötä rauhallisesti yksilön näkökulmasta. Elokuvan tähtiä ovat pieni musta koira ja vaitonainen päähenkilö Lang, joka tuntuu olevan henkistä sukua Nicolas Winding Refnin Driven tuppisuiselle kuljettajalle. Vankilasta vapautuva Lang on pudonnut Kiinan kehityksen kelkasta ja ajautunut ongelmiin – toisaalta Pink Floydia fanittava hahmo on saattanut hautoa ulkopuolisuuden jo tunteita pitkään. Koiraystävästä tulee hänen varjonsa ja omatuntonsa – muistutus siitä, että autiomaan rujon ja kovia kokeneen pinnan alla on yhä jäljellä valtameren verran inhimillisyyttä.
Koska meillä on tapana nähdä eläimissä tiettyä viattomuutta, jota ihmisissä ei enää ole jäljellä, juuri eläinystävät valkokankaalla voivat mahdollistaa syvän affektiivisen tunnekokemuksen. Toisaalta suhteemme eläimiin mutkistuu heti, jos niiden kokemusmaailma tuntuu meistä riittävän kaukaiselta. Black Dogin jälkeen esitetty Tumpal Tampubolon Crocodile Tears käytti krokotiileja pikemminkin vieraannuttavasti – otusten näennäinen hitaus ja intensiivinen tuijotus loi elokuvaan
piinaavan vaikutelman, joka tuki tarinan poikkeuksellista hahmodynamiikkaa. Indonesialaisessa draamassa poikaansa pakkomielteisesti suojeleva äiti on ilmetty kävelevä red flag, varsinainen ylisuojeleva krokotiiliemo, joka on valmis nielaisemaan lapsensa vaikka omaan kitaansa.
Valitettavasti jokainen meistä on saanut todistaa, kuinka eläimiä kohdellaan kuvauksissa toisinaan myös kyseenalaisilla tavoilla. Jos on yhtään kiinnostunut elokuvahistoriasta, niin epämiellyttäviltä tapauksilta ei ole voinut välttyä. Black Dogin kuvauksissa on käytetty ilahduttavan paljon aitoja haukkuja, jotka kaikki kreditoidaan lopputeksteissä. Erikoistehosteita on toki hyödynnetty, etenkin ihmisten ja eläinten turvallisuuden vuoksi, mutta lopputulos on silti erittäin vakuuttava. Crocodile Tearsin kuivassa betonipuistossa viruvat krokotiilit herättävät vähän enemmän kysymyksiä, mutta jälleen kerran – koska krokotiilin kokemusmaailma on ihmiselle niin etäinen, on kummallisen helppo unohtaa, että kuvauksissa käytetään eläviä eläimiä. Tämä seikka olisi hyvä aina pitää mielessä, vaikka elokuvan järjestelyt olisi hoidettu ensiluokkaisesti.
On mielenkiintoista nähdä, millaisia eläinkuvauksia näemme vielä tulevaisuudessa. Tekoälyn kehittyessä hurjaa vauhtia monet mahdottomalta tuntuvat asiat voivat pian olla mahdollisia, halusimme tai emme. Itse ajattelen kuitenkin, että taitavien eläinnäyttelijöiden, ihmisten ja efektitiimin yhteistyö tuottaa parhaita tuloksia – kuten Black Dogissa onkin tehty.
Sillä aikaa, kun itse pohdiskelin eläimiä Orionissa, pyörivät Kinopalatsissa omat näytöksensä. Mihara Mitsuhiron Takano Tofu -ruokaelokuvan ehtii vielä nähdä lauantaina kello 11:30, ja Yoshida Daihachin Tokion elokuvajuhlien parhaana palkittu Teki Cometh päättää festivaalin sunnuntaina kello 19:30.
Viime vuonna uuden kävijäennätyksen tehnyt Helsinki Cine Aasia on saanut tänä vuonna lisää näytöksiä ja muuttanut Kinopalatsin alakerrasta isompiin saleihin. Etelä-Korean ja Japanin populaarikulttuurin suuri suosio lienee vaikuttanut osaltaan festivaalin kasvuun, mutta on aina ilahduttavaa nähdä yleisössä myös paljon katsojia, jotka tulevat katsomaan elokuvia omalla kielellään.
Viktoria Murskaja