Tuomas

Kuva: Tomi Rantanen

Helsinki Cine Aasia -festivaali on nyt tullut päätökseensä. Tämän vuoden festivaali tarjosi jälleen lukemattomia elokuvaelämyksiä ja monipuolisti samalla käsityksiämme Aasian yhteiskunnista. Uusiin elokuviin keskittyvänä festivaalina Helsinki Cine Aasia on kansainvälisten elokuvafestivaalien pulssilla ja tarjoaa otollisen ikkunan ajankohtaisiin aiheisiin aasialaisessa elokuvassa. Se saattaa kannustaa myös siihen, että joku elokuvan ystävä katsoo tänä vuonna edes yhden elokuvan, joka ei tule Hollywoodista.

Ohjelmistossa nähtiin tänä vuonna useita kansainvälisesti tunnettuja japanilaisia elokuvia, kuten Kokuho – Kabukin mestari, Renoir ja Two Seasons, Two Strangers. Seoulin queer-piireissä viihtyvästä pohjoiskorealaisesta loikkarista kertova 3670 sekä vaihdevuosia käsittelevä Climacteric Woman monipuolistivat näkemyksiämme Etelä-Koreasta. Japanista nähtiin myös kiinnostava tositarina Blue Boy Trial, joka pohjautuu 1960-luvulla tapahtuneisiin sukupuolenkorjausleikkauksiin liittyviin oikeudenkäynteihin. Ruokaelokuvat kiinnostavat aina, ja eteläkorealainen People and Meat sekä thaimaalainen Morte Cucina saivat veden kielelle kukin omalla tavallaan.

Festivaalilla vierailivat ohjaaja Ha Myungmi ja tuottaja Yang Younghee kertomassa elokuvastaan Hallan. Keskustelutilaisuuksissa vierailivat kirjailija Minna Eväsoja, Vietnamin sodanjälkeistä aikaa tunteva Thu Nguyen ja valokuvaaja Onni Aaltonen, jonka näyttely Pohjois-Koreassa otetuista valokuvista oli esillä Kinopalatsissa.

Helsinki Cine Aasiassa käy elokuvafanien lisäksi runsaasti ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita nimenomaan aasialaisesta kulttuuripiiristä. Aasialaisten elokuvien katsomisen ei kuitenkaan tarvitse loppua, kun festarit päättyvät. Suomessa tarjonta on nykyään parempi kuin aikoihin, kun markkinoille on saapunut uusia elokuvalevittäjiä.

Keväällä teattereissa nähdään Kazuya Shiraishin moderni samuraielokuva Bushido (alkuperäiseltä nimeltään Gobangiri), Mamoru Hosodan animeuutuus Scarlet sekä tietysti festivaalin avajaiselokuva Kokuho – kabukin mestari. Taiwanilainen Vasenkätinen tyttö näkyy edelleen joissakin elokuvateattereissa. Aasialaista elokuvaa on monesti esillä myös Espoo Ciné ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Syksyllä koittaa puolestaan Locarnon elokuvajuhlien Kultaisella leopardilla palkitun Two Seasons, Two Strangers -elokuvan ensi-ilta.

Aasialaista elokuvaa voi harrastaa omalla ajallaan, ja haluaisin kannustaa kaikkia katsomaan edes jonkin verran myös vanhempaa elokuvaa. Se avartaa näkymää historiaan tavalla, johon nykyelokuva ei aivan samalla tavalla pysty. Elokuvien etsiminen voi tuntua hankalalta, mutta suoratoistopalveluista suositeltavia ovat etenkin Mubi ja Criterion Channel, joista jälkimmäinen vaatii pienen VPN-kikkailun. Yle näyttää toisinaan myös uusia ja vanhoja aasialaisia hittejä. Esimerkiksi Japanissa tuotetut elokuvat ennen vuotta 1954 ovat usein tekijänoikeusvapaita ja siten helposti saatavilla verkosta.

Elokuvateatterit Kino Regina ja Orion esittävät silloin tällöin vanhempia aasialaisia elokuvia. Fyysisinä tallenteina on nykyään laaja saatavuus niin uutta kuin vanhaa elokuvaa. Nykyelokuvan puolelta Netfilix panostaa tällä hetkellä paljon Aasiaan, ja yllättävän hyvä valikoima löytyy myös valikoitujen kirjastojen tarjoamasta Cineast-palvelusta. Röyhkeästi suosittelen katseluvinkkien ja oppien kalasteluun myös omaa Eturivissä-podcastia, jossa on iso painotus aasialaiseen elokuvaan.

Missä tahansa sen teettekin: katsokaa elokuvia!

Viktoria Murskaja

Kuva: Tomi Rantanen

Tänä vuonna Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaalilla oli kunnia toivottaa tervetulleiksi vieraita Etelä-Koreasta, kun ohjaaja Ha Myungmi ja tuottaja Yang Younghee saapuivat esittelemään uutta elokuvaansa Hallan (2025). Festivaalireportterimme Viktoria Murskaja kutsui heidät keskustelemaan uudesta teoksestaan, joka valottaa Jejun saaren vaiennettua historiaa.

Ohjaaja Ha, tuottaja Yang, tosi mukava tavata teidät. Miten olette viihtyneet Suomessa ja festivaalilla?

Ha Myungmi: Tämä on ensimmäinen kertani täällä, ja olen pitänyt Suomesta kovasti. Ilmapiiri on hieman samanlainen kuin Jejun saarella, joten se tuntuu kotoisalta. Puhdas ilma, raikas vesi ja luonnonläheisyys tuovat mieleeni Korean – tai ainakin Jejun, ei ehkä niinkään Soulin.
Korealaiset saattavat joskus ajatella, että jejulaiset ovat hiljaisia tai vakavan näköisiä, mutta he ovat oikeasti todella ystävällisiä ja sydämellisiä ihmisiä. Minulle tulee samanlainen lämmin olo täällä tapaamistani suomalaisista. Jejua kutsutaan toisinaan Korean Havaijiksi, mutta talvisin siellä on itse asiassa todella kylmä, ja sää voi olla erittäin luminen ja tuulinen.

Yang Younghee: Yleisön ja festivaalin henkilökunnan keskuudessa vallitsee erittäin mukava tunnelma. Minusta tuntuu, että yleisö on täällä todella vilpitöntä. Ihmiset ovat kiinnostuneita toisista kulttuureista ja yrittävät oikeasti kommunikoida ja oppia niistä. Tästä syntyy tosi positiivinen ilmapiiri. Toivon, että ensi vuonna yhä useampi saisi tietää tästä festivaalista ja osallistuisi siihen.
 

Hallan käsittelee Jejun verilöylyä, joka tapahtui 3. huhtikuuta 1948. Silloin suuri osa Jejun saaren asukkaista surmattiin sen jälkeen, kun hallitus oli leimannut heidät kapinallisiksi kommunisteiksi. Elokuvan lopussa on koskettava hetki, jossa äiti kertoo tyttärelleen, että on tärkeää kirjata historia ylös, jotta sitä ei unohdettaisi. Oliko tämä ajatus myös elokuvan motivaationa?

Ha: Muutin Jejun saarelle vuonna 2013, ja joka vuosi tapahtuman muistopäivänä tunsin syvää surua, joten halusin tehdä jotain asian eteen. Joten kyllä, vaikka hahmot ovat fiktiivisiä, tapahtumat ovat todellisia. Halusin tehdä tästä elokuvasta todistuksen Jejun saaren historiasta ja kuvata tavallisten ihmisten elämää, kertoa siitä mitä on todella tapahtunut.
 

Onko tästä tapahtumasta tehty paljon elokuvia?

Ha: Ei oikeastaan. Hallan on itse asiassa vasta toinen pitkä elokuva aiheesta. Noin 13 vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen elokuva, Jiseul. Elokuvan nimi tarkoittaa perunaa Jejun murteella. Sen teki jejulainen ohjaaja hyvin pienellä budjetilla ja paikallisilla näyttelijöillä. Mutta se ei oikeastaan keskittynyt sotilaisiin tai muihin aseellisiin ryhmiin, eikä naisten ja lasten kokemuksiin.

Kun tein Hallanin, halusin erityisesti tuoda naisten ja lasten kokemukset esiin. Monissa historiallisissa elokuvissa heidän esitetään usein pelkkinä uhreina. Halusin, että he olisivat päähenkilöitä, jotka vievät historiaa eteenpäin, ja se oli elokuvan keskeinen tavoite.
 

1990-luvulle asti Etelä-Koreassa oli rangaistavaa puhua 3. huhtikuuta tapahtuneista asioista. Entä nyt? Opetetaanko tapauksesta kouluissa tai puhutaanko siitä avoimesti?

Ha: Nyt siitä opetetaan kyllä kouluissa. Ennen kuin tulin Helsinkiin, järjestin itse asiassa elokuvanäytöksen korealaisille oppilaille. Hallan sai myös teatterilevityksen Koreassa, ja sen näki yli 30 000 katsojaa. Tapauksesta saa siis puhua, mutta se ei saa yhtä paljon huomiota kuin vuoden 1980 Gwangjun verilöyly. Monet opettajat eivät ehkä tunne historiaa yksityiskohtaisesti, koska heille itselleen ei ole koskaan opetettu sitä.

Yang: Haluamme todella, että nuoret näkisivät tämän elokuvan, joten olemme yrittäneet edistää sen esittämistä kouluissa. Näytimme sen Jejun saaren opetusvirastolle, joka suunnittelee nyt sen esittämistä opiskelijoille.

Ha: Kun ihmiset yrittävät etsiä tietoa Jejun tapahtumista netistä, tieto on usein hajallaan ja vaikeasti ymmärrettävää. Siksi halusin yksinkertaistaa tapahtumia elokuvassani, jotta niiden ymmärtäminen olisi helpompaa. Joistakin juonenkäänteistä ja hahmoista tuli sen seurauksena hieman yksinkertaisia, mutta se on tällä hetkellä ainoa tapa tehdä monimutkaisesta historiasta helposti lähestyttävää. Toivon, että olen rikkonut jonkun tabun ja että muut elokuvantekijät jatkavat aiheesta kertomista. Tavoitteenani oli rikkoa hiljaisuus.
 

Oliko poliittisen elokuvan tekeminen vaikeaa Etelä-Koreassa?

Ha: Se oli erittäin vaikeaa. Minun piti jatkuvasti kamppailla pelkoa vastaan, että elokuvaa arvosteltaisiin. Jotta voisin säilyttää oman näkökantani, päätin tehdä elokuvan itsenäisenä tuotantona, mutta rahoituksen saaminen oli todella haastavaa. Sitten minun täytyi vielä kohdata yleisön erilaiset mielipiteet.

Suurin haaste oli kuitenkin henkinen kuormitus. Minulla oli hyvin raskasta tätä elokuvaa tehdessä, sillä se on hyvin surullinen tarina. En ole kovin alakuloinen ihminen, mutta olen itkenyt joka päivä sen jälkeen, kun tuotanto käynnistyi.

Yang: Vaikka korealaisessa yhteiskunnassa on saavutettu paljon onnistumisia vapauden ja demokratian edistämisessä, olemme silti hyvin heikkoja. Koko tilanne entisen hallituksen kanssa [elinkautista istuvan ex-presidentti Yoon Suk-yeolin hallitus 2022–2025] osoittaa sen. Poliittinen tilanne ja ympäröivä yhteiskunta vaikuttavat totta kai myös elokuvateollisuuteen. Tällaisen aihepiirin elokuvan tekeminen ei ole koskaan helppoa, joten olimme hyvin järkyttyneitä, kun presidentti Yoon julisti sotatilan. Miten 2000-luvulla voidaan palata diktatuuriin?
 

Minuun on tehnyt vaikutuksen se, että korealainen elokuva, jopa jotkut mainstream-elokuvat, voivat olla hyvin avoimesti kriittisiä hallitusta kohtaan.

Ha: Se on osa DNA:tamme. K-demokratia [K-Democracy] on meillä verissä. Monet korealaiset ovat erittäin rohkeita ja valmiita tekemään mitä tahansa maan ja demokraattisemman yhteiskunnan hyväksi. Minulla on valtava kunnioitus kansalaisiamme kohtaan, ja heidän ansiostaan pystyin julkaisemaan tämän elokuvan. Jos kukaan ei olisi taistellut, kun presidentti julisti 3. joulukuuta 2024 poikkeustilan, kukaan ei luultavasti olisi nähnyt tätä elokuvaa, ja minä saattaisin olla nyt vankilassa.

Yang: Olimme todella peloissamme.
 

Hienoa, että olette nyt täällä ja kaikki on hyvin. Minulla on vielä viimeinen kysymys: mitä seuraavaksi?

Ha: Viime vuonna sain Bucheonin elokuvafestivaaleilla palkintorahan projektiini. Elokuvan nimi on LYNX, ja se on nimetty Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukon helikopterin mukaan. Siitä tulee sotaa käsittelevä kauhutrilleri, joka sijoittuu nykypäivään. Ensimmäinen pitkä elokuvani oli rikosmysteeri, ja luulen, että harva osasi odottaa minun tekevän historiallisen elokuvan. Nyt palaan siihen, mitä rakastan tehdä.

Kiitos paljon. Jään innolla odottamaan tulevaa elokuvaa, ja toivottavasti voitte joskus vierailla Helsingissä uudelleen.

Viktoria Murskaja

Kuva: Tomi Rantanen

Helsinki Cine Aasiassa oli tänä vuonna näkyvästi esillä myös Pohjois-Korea, vaikka sieltä tulevaa elokuvaa ei suoraan nähtykään. Ohjelmistossa oli mukana kaksi aihetta käsittelevää eteläkorealaista elokuvaa: loikkaritaustaisesta homomiehestä kertova 3670 sekä vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva The Fin, jossa Koreat ovat yhdistyneet yhdeksi totalitaristiseksi valtioksi.

Lisäksi Kinopalatsin yläaulassa nähtiin Onni Aaltosen näyttely In Transit – Traveling in North Korea, jossa oli esillä hänen matkakuviaan Pohjois-Koreasta. Aaltonen avasi kokemuksiaan matkasta myös näyttelyyn liittyvässä keskustelutilaisuudessa.

Monen mielikuvat Pohjois-Koreasta saattavat yhä perustua lähinnä loikkarikirjallisuuteen, mutta tiedot voivat olla vanhentuneita. Monet suomeksi käännetyt teokset, kuten Barbara Demickin Suljettu maa (2009) ja Blaine Hardenin Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta (2012), kuvaavat 1990-luvun lopun nälkävuosia eivätkä enää vastaa nykytilannetta. Jälkimmäisen kirjan on myös todettu olevan osin sepitettä, sillä siihen haastateltu loikkari Shin Dong-hyuk myönsi myöhemmin vääristelleensä tapahtumia.

Siksi on merkittävää, että useampi kotimainen elokuvafestivaali on viime vuosina alkanut avata myös Pohjois-Korean nykytilannetta – ensisijaisesti dokumenttien, mutta nyt myös fiktioelokuvan kautta. Viime vuosina Koreoiden välisen rajan ylittäminen on vaikeutunut huomattavasti, ja koronapandemian jälkeen loikkareiden määrä on romahtanut. Samalla loikkaamisesta on tullut trokareiden käsissä järjestäytyneempää ja niin kallista, että se voi ajaa lähtijät velkakierteeseen jo ennen kuin heidän matkansa ehtii kunnolla edes alkaa. Tilanne on hyvin erilainen kuin mitä suositut loikkarikirjat antavat ymmärtää.

Loikkareiden vaiheista heidän saapuessaan Etelä-Koreaan tiedetään varsin vähän, koska heistä huolehtii alkuvaiheessa maan tiedustelupalvelu, joka kuulustelee tulijat vakoiluepäilyjen varalta. Tämän jälkeen loikkareiden on käytävä läpi heille räätälöity koulutusohjelma Hanawoniksi kutsutussa laitoksessa. Aiheesta on vasta alettu tehdä ensimmäisiä elokuvia, kuten Frederik Sølbergin vuonna 2025 ohjaama Hana Korea.

Loikkareiden omien tarinoiden lisäksi Pohjois-Koreasta ovat päässeet kertomaan lähinnä siellä vierailleet ulkomaalaiset journalistit ja elokuvaohjaajat. He tulevat usein demokraattisista maista ja tarkastelevat siten maata omien kiikariensa läpi, monesti hieman kummastelevasta näkökulmasta.

Tilanne on kuitenkin murroksessa. Asenteet pohjoiskorealaisia kohtaan ovat alkaneet muuttua Etelä-Koreassa, ja vaikutus näkyy myös eteläkorealaisessa viihteessä. Uutta sukupolvea ei enää juuri kiinnosta ajatus Koreoiden yhdistymisestä, joten Pohjois-Korea nähdään yhä useammin eksoottisena ja jännittävänä paikkana, jonka asukkaat koetaan käytännössä ulkomaalaisina. Kuvaukset ovat myös muuttuneet pehmeämmiksi ja komediallisemmiksi, kun aikaisemmin Pohjois-Koreaa on saatettu pitää yksinomaan pahana valtiona.

Uusia stereotypioita ovat vahvasti olleet rakentamassa viihdeohjelmat, kuten kauneuskilpailun piirteitä omaava variety-ohjelma Now on My Way to Meet You (2011–). Siinä pohjoiskorealaiset naiset kuvataan viehättävinä kaunottarina, jotka kertovat erilaisesta elämästään rajan takana, mutta myös esiintyvät tanssien ja laulaen.

Fiktion puolelta merkittävin Pohjois-Koreaan sijoittuva teos on ollut vuonna 2019 ilmestynyt romanttinen komediasarja Crash Landing on You, jossa eteläkorealainen bisnesnainen ajautuu varjoliitimellään Pohjois-Korean puolelle ja rakastuu paikalliseen mieheen. Squid Game -sarjan loikkarihahmo Kang Sae-byeok (eteläkorealainen huippumalli Jung Ho-yeon) toi puolestaan tällaiset kuvaukset myös kansainvälisen yleisön ulottuville.

Pohjoiskorealaiset naiset saatetaan Etelä-Koreassa kokea viehättävämpinä ja arvoiltaan perinteisempinä kuin paikalliset naiset. Korealaisen sanonnan mukaan pohjoisessa onkin kauniimmat naiset, ja etelässä komeimmat miehet. Toinen yleinen stereotypia on ollut pohjoiskorealaisten vakoojamiesten esittäminen karskeina komistuksina. Vaikka näkökulma on kaiken kaikkiaan varsin toiseuttava, stereotypiat ovat Etelä-Korean tapauksessa enemmänkin vähentäneet loikkareihin kohdistuvaa stigmaa, tehden heistä yleisön silmissä kiinnostavia.

Helsinki Cine Aasiassa nähty 3670 edustaa silti täysin erilaista, intersektionaalista tapaa katsoa aihetta. Päähenkilö Cheol-jun (Cho Yoo-hyun) on loikkari mutta myös homomies, jonka tutustumisesta Soulin queer-skeneen kehittyy uudenlainen ”fish out of water” -tarina. Oikeastaan hänen pohjoiskorealaisuutensa ei ole elokuvassa kovin tärkeää, vaikka mukana onkin jonkin verran stereotyypeillä leikitteleviä vitsejä. Tarina olisi luultavasti samanlainen, vaikka kyseessä olisi kuka tahansa identiteettiään ja hengenheimolaisia etsivä queer-nuori.

Kaiken kaikkiaan pohjoiskorealaisten representaatiot ovat monipuolistumassa, ja yksityiskohtien tarkkuuteen kiinnitetään nykyään Etelä-Koreassa yhä enemmän huomiota. Tilanne on erilainen länsimaissa, joissa Pohjois-Korea jää yhä valitettavan usein lähinnä meemien tasolle.

Viktoria Murskaja

Helsinki Cine Aasian avajaisissa oli tänä vuonna erityistä juhlan tuntua, sillä moni oli todella odottanut pääsevänsä näkemään festivaalin avajaiselokuvan, Lee Sang-ilin ohjaaman Kokuhon. Syynä ei ole pelkästään elokuvan saama parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuus, vaan ennen kaikkea sen massiivinen yllätysmenestys kotimaassaan.

Oletko kuullut elokuvasta Bayside Shakedown 2? Todennäköisesti suurin osa ulkomaalaisesta yleisöstä ei ole. Kuitenkin juuri tämä elokuva piti peräti 22 vuotta hallussaan japanilaisten elokuvien lipputuloennätystä – kunnes Kokuho syrjäytti sen. Japanin kotimaisten elokuvien lipputuloja hallitsevat todellisuudessa anime-elokuvat, mutta saavutus on silti merkittävä. Kokuho ei nimittäin perustu mihinkään valmiiseen mediaperheeseen, vaan Shuichi Yoshidan järkälemäiseen, yli 800-sivuiseen romaaniin. Kokuho kertoo kabukimestarista ja hänen kahdesta oppipojastaan, joista vain toinen on hänen oma jälkeläisensä. Se aiheuttaa vuosien saatossa monenlaisia jännitteitä ja käänteitä.

Vuodesta 1960 vuoteen 2010 etenevä tarina ei keskity hirveästi ajankuvaan tai politiikkaan, vaan yksinomaan kabukiteatteriin, joka säilyy elokuvan sisällä lähes muuttumattomana. Se on mielenkiintoinen ratkaisu, joka kaikuu myös elokuvan nimessä: kokuhō, kansallisaarre. Ulkomaita on elokuvan kuplassa tuskin olemassa: jäljelle jää vain kabuki, ja kauneus.

Japanin viime vuosien suurelokuvissa on toistunut hienoinen nationalistinen vivahde. Godzilla Minus One (2023) oli paitsi jatko-osa legendaariselle hirviöfranchiselle, myös toisen maailmansodan uudelleenkäsittelyä traumatisoituneen kamikazelentäjän silmin. Demon Slayer -manga- ja animetuoteperhe perustuu sekin vahvasti japanilaisiin kulttuurisiin symboleihin ja uskomuksiin, ja hahmot taistelevat yksinomaan japanilaisilla miekoilla.

Vastakkaista tarkastelutapaa esiintyy toki myös: esimerkiksi Helsinki Cine Aasiassa nähtävä Chie Hayakawan Renoir on vuoropuhelussa ulkomaiden kanssa koko elokuvan keston ajan.

Japanilainen yhteiskunta on murroksessa, vaikka ainahan kaikki yhteiskunnat tuntuvat olevan: uutisissa on kuitenkin ollut viime aikoina puhetta niin konservatismin noususta kuin myös esimerkiksi yliturismista. Nostalgian nälässä saattaa olla kyse kaipuusta vanhaan Japaniin, jota ei enää ole, jos sitä on koskaan ollutkaan. Toisaalta myös nykyjapanilaiselle perinteiset taiteet saattavat olla myös vähemmän tunnettuja, ja siten attraktio jo itsessään.

Kabuki on syntynyt 1600-luvun alussa, joten äärimmäisen vanhasta teatteritaiteen muodosta ei sentään ole kyse. Se on kaupallinen ja elävä teatterin muoto, ja modernia kabukia on tehty esimerkiksi Narutosta ja One Piecesta. Kokuho nojaa kuitenkin vahvasti perinteisiin ja esittelee monia ikonisia näytelmiä, jotka onneksi selitettiin suomenkielisissä tekstityksissä lyhyenä juonitiivistelmänä, sillä itsekään en ole aiheen ekspertti. Oli kyse suomalaisesta ratkaisusta vai kansainvälisestä levityspolitiikasta, mutta yhtä kaikki, tekstitykset auttavat elokuvaa olemaan saavutettava laajemmalle yleisölle. Ennustan lähitulevaisuudessa pientä piikkiä turistien teatterikäynneissä.

Vaikka Kokuho saa vielä teatterilevityksen Suomessa, elokuva oli ainoa oikea valinta aloittamaan tämän vuoden festivaalin. Pääosien näyttelijät Ryo Yoshizawa ja Ryusei Yokohama harjoittelivat puoli vuotta kabukimestari Nakamura Ganjirōn alaisuudessa. Vaikuttava päärooli onnagatana saattaa vielä jäädä Yoshizawan uran kruununjalokiveksi.

Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että elokuvan ohjaaja Lee Sang-il on taustaltaan Japanin korealaista vähemmistöä. Se ei ole japanilaisessa elokuvassa vielä kovin tavallista – silti kansallisaarre on uskallettu luovuttaa uuden sukupolven ohjaajalle.

Viktoria Murskaja