Kuva: Tomi Rantanen
Helsinki Cine Aasiassa oli tänä vuonna näkyvästi esillä myös Pohjois-Korea, vaikka sieltä tulevaa elokuvaa ei suoraan nähtykään. Ohjelmistossa oli mukana kaksi aihetta käsittelevää eteläkorealaista elokuvaa: loikkaritaustaisesta homomiehestä kertova 3670 sekä vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva The Fin, jossa Koreat ovat yhdistyneet yhdeksi totalitaristiseksi valtioksi.
Lisäksi Kinopalatsin yläaulassa nähtiin Onni Aaltosen näyttely In Transit – Traveling in North Korea, jossa oli esillä hänen matkakuviaan Pohjois-Koreasta. Aaltonen avasi kokemuksiaan matkasta myös näyttelyyn liittyvässä keskustelutilaisuudessa.
Monen mielikuvat Pohjois-Koreasta saattavat yhä perustua lähinnä loikkarikirjallisuuteen, mutta tiedot voivat olla vanhentuneita. Monet suomeksi käännetyt teokset, kuten Barbara Demickin Suljettu maa (2009) ja Blaine Hardenin Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta (2012), kuvaavat 1990-luvun lopun nälkävuosia eivätkä enää vastaa nykytilannetta. Jälkimmäisen kirjan on myös todettu olevan osin sepitettä, sillä siihen haastateltu loikkari Shin Dong-hyuk myönsi myöhemmin vääristelleensä tapahtumia.
Siksi on merkittävää, että useampi kotimainen elokuvafestivaali on viime vuosina alkanut avata myös Pohjois-Korean nykytilannetta – ensisijaisesti dokumenttien, mutta nyt myös fiktioelokuvan kautta. Viime vuosina Koreoiden välisen rajan ylittäminen on vaikeutunut huomattavasti, ja koronapandemian jälkeen loikkareiden määrä on romahtanut. Samalla loikkaamisesta on tullut trokareiden käsissä järjestäytyneempää ja niin kallista, että se voi ajaa lähtijät velkakierteeseen jo ennen kuin heidän matkansa ehtii kunnolla edes alkaa. Tilanne on hyvin erilainen kuin mitä suositut loikkarikirjat antavat ymmärtää.
Loikkareiden vaiheista heidän saapuessaan Etelä-Koreaan tiedetään varsin vähän, koska heistä huolehtii alkuvaiheessa maan tiedustelupalvelu, joka kuulustelee tulijat vakoiluepäilyjen varalta. Tämän jälkeen loikkareiden on käytävä läpi heille räätälöity koulutusohjelma Hanawoniksi kutsutussa laitoksessa. Aiheesta on vasta alettu tehdä ensimmäisiä elokuvia, kuten Frederik Sølbergin vuonna 2025 ohjaama Hana Korea.
Loikkareiden omien tarinoiden lisäksi Pohjois-Koreasta ovat päässeet kertomaan lähinnä siellä vierailleet ulkomaalaiset journalistit ja elokuvaohjaajat. He tulevat usein demokraattisista maista ja tarkastelevat siten maata omien kiikariensa läpi, monesti hieman kummastelevasta näkökulmasta.
Tilanne on kuitenkin murroksessa. Asenteet pohjoiskorealaisia kohtaan ovat alkaneet muuttua Etelä-Koreassa, ja vaikutus näkyy myös eteläkorealaisessa viihteessä. Uutta sukupolvea ei enää juuri kiinnosta ajatus Koreoiden yhdistymisestä, joten Pohjois-Korea nähdään yhä useammin eksoottisena ja jännittävänä paikkana, jonka asukkaat koetaan käytännössä ulkomaalaisina. Kuvaukset ovat myös muuttuneet pehmeämmiksi ja komediallisemmiksi, kun aikaisemmin Pohjois-Koreaa on saatettu pitää yksinomaan pahana valtiona.
Uusia stereotypioita ovat vahvasti olleet rakentamassa viihdeohjelmat, kuten kauneuskilpailun piirteitä omaava variety-ohjelma Now on My Way to Meet You (2011–). Siinä pohjoiskorealaiset naiset kuvataan viehättävinä kaunottarina, jotka kertovat erilaisesta elämästään rajan takana, mutta myös esiintyvät tanssien ja laulaen.
Fiktion puolelta merkittävin Pohjois-Koreaan sijoittuva teos on ollut vuonna 2019 ilmestynyt romanttinen komediasarja Crash Landing on You, jossa eteläkorealainen bisnesnainen ajautuu varjoliitimellään Pohjois-Korean puolelle ja rakastuu paikalliseen mieheen. Squid Game -sarjan loikkarihahmo Kang Sae-byeok (eteläkorealainen huippumalli Jung Ho-yeon) toi puolestaan tällaiset kuvaukset myös kansainvälisen yleisön ulottuville.
Pohjoiskorealaiset naiset saatetaan Etelä-Koreassa kokea viehättävämpinä ja arvoiltaan perinteisempinä kuin paikalliset naiset. Korealaisen sanonnan mukaan pohjoisessa onkin kauniimmat naiset, ja etelässä komeimmat miehet. Toinen yleinen stereotypia on ollut pohjoiskorealaisten vakoojamiesten esittäminen karskeina komistuksina. Vaikka näkökulma on kaiken kaikkiaan varsin toiseuttava, stereotypiat ovat Etelä-Korean tapauksessa enemmänkin vähentäneet loikkareihin kohdistuvaa stigmaa, tehden heistä yleisön silmissä kiinnostavia.
Helsinki Cine Aasiassa nähty 3670 edustaa silti täysin erilaista, intersektionaalista tapaa katsoa aihetta. Päähenkilö Cheol-jun (Cho Yoo-hyun) on loikkari mutta myös homomies, jonka tutustumisesta Soulin queer-skeneen kehittyy uudenlainen ”fish out of water” -tarina. Oikeastaan hänen pohjoiskorealaisuutensa ei ole elokuvassa kovin tärkeää, vaikka mukana onkin jonkin verran stereotyypeillä leikitteleviä vitsejä. Tarina olisi luultavasti samanlainen, vaikka kyseessä olisi kuka tahansa identiteettiään ja hengenheimolaisia etsivä queer-nuori.
Kaiken kaikkiaan pohjoiskorealaisten representaatiot ovat monipuolistumassa, ja yksityiskohtien tarkkuuteen kiinnitetään nykyään Etelä-Koreassa yhä enemmän huomiota. Tilanne on erilainen länsimaissa, joissa Pohjois-Korea jää yhä valitettavan usein lähinnä meemien tasolle.
Viktoria Murskaja