Helsinki Cine Aasian avajaisissa oli tänä vuonna erityistä juhlan tuntua, sillä moni oli todella odottanut pääsevänsä näkemään festivaalin avajaiselokuvan, Lee Sang-ilin ohjaaman Kokuhon. Syynä ei ole pelkästään elokuvan saama parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuus, vaan ennen kaikkea sen massiivinen yllätysmenestys kotimaassaan.
Oletko kuullut elokuvasta Bayside Shakedown 2? Todennäköisesti suurin osa ulkomaalaisesta yleisöstä ei ole. Kuitenkin juuri tämä elokuva piti peräti 22 vuotta hallussaan japanilaisten elokuvien lipputuloennätystä – kunnes Kokuho syrjäytti sen. Japanin kotimaisten elokuvien lipputuloja hallitsevat todellisuudessa anime-elokuvat, mutta saavutus on silti merkittävä. Kokuho ei nimittäin perustu mihinkään valmiiseen mediaperheeseen, vaan Shuichi Yoshidan järkälemäiseen, yli 800-sivuiseen romaaniin. Kokuho kertoo kabukimestarista ja hänen kahdesta oppipojastaan, joista vain toinen on hänen oma jälkeläisensä. Se aiheuttaa vuosien saatossa monenlaisia jännitteitä ja käänteitä.
Vuodesta 1960 vuoteen 2010 etenevä tarina ei keskity hirveästi ajankuvaan tai politiikkaan, vaan yksinomaan kabukiteatteriin, joka säilyy elokuvan sisällä lähes muuttumattomana. Se on mielenkiintoinen ratkaisu, joka kaikuu myös elokuvan nimessä: kokuhō, kansallisaarre. Ulkomaita on elokuvan kuplassa tuskin olemassa: jäljelle jää vain kabuki, ja kauneus.
Japanin viime vuosien suurelokuvissa on toistunut hienoinen nationalistinen vivahde. Godzilla Minus One (2023) oli paitsi jatko-osa legendaariselle hirviöfranchiselle, myös toisen maailmansodan uudelleenkäsittelyä traumatisoituneen kamikazelentäjän silmin. Demon Slayer -manga- ja animetuoteperhe perustuu sekin vahvasti japanilaisiin kulttuurisiin symboleihin ja uskomuksiin, ja hahmot taistelevat yksinomaan japanilaisilla miekoilla.
Vastakkaista tarkastelutapaa esiintyy toki myös: esimerkiksi Helsinki Cine Aasiassa nähtävä Chie Hayakawan Renoir on vuoropuhelussa ulkomaiden kanssa koko elokuvan keston ajan.
Japanilainen yhteiskunta on murroksessa, vaikka ainahan kaikki yhteiskunnat tuntuvat olevan: uutisissa on kuitenkin ollut viime aikoina puhetta niin konservatismin noususta kuin myös esimerkiksi yliturismista. Nostalgian nälässä saattaa olla kyse kaipuusta vanhaan Japaniin, jota ei enää ole, jos sitä on koskaan ollutkaan. Toisaalta myös nykyjapanilaiselle perinteiset taiteet saattavat olla myös vähemmän tunnettuja, ja siten attraktio jo itsessään.
Kabuki on syntynyt 1600-luvun alussa, joten äärimmäisen vanhasta teatteritaiteen muodosta ei sentään ole kyse. Se on kaupallinen ja elävä teatterin muoto, ja modernia kabukia on tehty esimerkiksi Narutosta ja One Piecesta. Kokuho nojaa kuitenkin vahvasti perinteisiin ja esittelee monia ikonisia näytelmiä, jotka onneksi selitettiin suomenkielisissä tekstityksissä lyhyenä juonitiivistelmänä, sillä itsekään en ole aiheen ekspertti. Oli kyse suomalaisesta ratkaisusta vai kansainvälisestä levityspolitiikasta, mutta yhtä kaikki, tekstitykset auttavat elokuvaa olemaan saavutettava laajemmalle yleisölle. Ennustan lähitulevaisuudessa pientä piikkiä turistien teatterikäynneissä.
Vaikka Kokuho saa vielä teatterilevityksen Suomessa, elokuva oli ainoa oikea valinta aloittamaan tämän vuoden festivaalin. Pääosien näyttelijät Ryo Yoshizawa ja Ryusei Yokohama harjoittelivat puoli vuotta kabukimestari Nakamura Ganjirōn alaisuudessa. Vaikuttava päärooli onnagatana saattaa vielä jäädä Yoshizawan uran kruununjalokiveksi.
Kiinnostava yksityiskohta on myös se, että elokuvan ohjaaja Lee Sang-il on taustaltaan Japanin korealaista vähemmistöä. Se ei ole japanilaisessa elokuvassa vielä kovin tavallista – silti kansallisaarre on uskallettu luovuttaa uuden sukupolven ohjaajalle.
Viktoria Murskaja